Ehkä paskin yö pitkiin aikoihin. Olisi kiva käydä jossain ja viettää aikaa ihmisten kanssa, mut mä en jaksa olla seurassa. Ärsyttää. Tuntuu myös että mä en enää ymmärrä ihmisiä joiden kanssa mulla oli joskus paljon yhteistä. Mä en aina jaksa kritisoida maailmaa. Kultanen keskitie kaikessa olis hyvä ettei mene liiallisuuksiin tai paasaamiseen. Mulla oli joskus kolme hyvää ystävää joiden kanssa vietin aikaa. Nykyisin on jäljellä enää yksi joka oikeasti yrittää nähdä silloin kun ehtii eikä keksi typeriä tekosyitä. Kahdelle muulle en edes viitsi enää soittaa, koska saan vain verukkeita ja tekosyitä miksei sovi. Ja suunniteltu iltakin voi peruuntua jos yksi ei tule paikalle. MIKSI? Kyllä mun seura kelpas ennen ilman kolmatta osapuolta. Turhauttaa. En jaksa kyseisten ihmisten seuraa enää metsästää, koska sitä löytyy helpomminkin. Vaikka tietysti viettäisin mielelläni aikaa sellaisten ihmisten kanssa jotka olivat mulle parhaita yli kymmenen vuotta. Uudet tuttavuudet ovat olleet vaikeampia mulle, eikä se ole sama asia. Ei sillä että uudet kaverit olis huonompia, yhteinen historia on vain lyhyempi ja sijoittuu vain yhteen elämänvaiheeseen. Vanhojen kanssa pyörin ala-asteelta teini-iän läpi tähän päivään. Kaikennäköstä sirkusta oli matkan varrella :D Mut mä en jaksa enää. Olen koittanut etsiä selitystä erkaantumiseen, koska silloin (harvoin) kun nähdään niin kaikki on aina kuten ennenkin, joten toisen muuttumisesta se ei ainakaan voi olla. Ja ei se ajan sopimisestakaan voi olla kiinni, joskus suunniteltiin tapaamista kuukausi etukäteen niin silti ei. Näkemispäivänä porukka hävis kuin pieru saharaan, vaikka yksi meistä tuli Helsingistä asti. Ja aina puhutaan siitä että pitäis nähdä.