Hyviä ystäviä tähän elämään mahtuu kolme.Ei niitä enempää tulekaan,kun en kykene tutusumaan ihmisiin.
Ei tällä luonteella.
Jos saisin päättää en menis enää kouluu,
se on yks ihan helvetin iso teatteri.
Kulisseissa tapahtuu...
Kun tarkemmin miettii,ei ne siellä tiedä musta mitään.
Sillon kun koulun ovi menee kiinni,ne ihmiset katoo mun elämästä.
Enkä mä ole ikinä kuulunu joukkoo.
En pidä ryhmähenkeä yllä.VOIVOI.
Ne on koulukavereita,mun oikea elämä ei kuulu siihen laitoksee.
Sitte katotaa naama norsunperseellä jos teen jotain mikä ei sovi.
Miks mä välittäisin?
Tätä ei voi kuvailla sanoin.
Millon olisin sopinu johonki muottii,koska en itekkään tiedä mihin kuulun.
Pakko kuulua johonki.
Irrallisena on vaikee olla,ahdistaa.
Toisaalta jos lokeroidaan,seki ahdistaa.
Mä olisin onnellinen jos pääsisin mun ainoiden ystävien luo.
Niiden oikeiden.Niiden näkeminen on kohokohta.
Harvinaista.
Mikä tekee tästä elämästä positiivista?
No ei mikään tee,mut on ollu harvinaisen hyviä päiviä.
Tai ne on niitä päiviä jolloin mistään ei välitä.
Kaikki on tasasta harmaata massaa.
Joku tyhjä vaihe,vaikka yleemsä sitä on pilvissä tai pohjalla.
Nyt ei tunnu mitään.Ärsyttävää.
Olis kiva löytää joku poika.
Mutta kun kohdetta ei valita tietosesti.Kuppanen homma!
Nappaa tai ei nappaa.
Hokasin eilen että yksin nukkuminen on aika syvältä.