Juuri eilen oli tulenpalava pakko päästä kirjottamaan,mutta mitä mä näinkään...?
EIH!! Ei päässy ja kirjotus-syyhy oli valtava.
Noo tänään sitte.
Tulin siihen tuloksee pelkojeni kanssa että otan nyt irti kaiken,siis tästä hetkestä,
Ja olen onnellinen siitä mitä mulla tällä hetkellä on,koska ei voi tietää onko
sitä enää huomenna,tai edes tunnin päästä.
Maailma on arvaamaton.
Eilen ei ollut kelloa lähimaillakaan eikä ollut kännykkä mukana.
En viitsinyt kysyä keneltäkään kelloa,mutta sitten kuin tilauksesta kuulin
erään äidin sanovan pojalleen
 "Kello on minuutin yli neljä joten eiköhän ne kohta tule..blablablaa.."
Fiilis oli ihan loistava.Ja kerkesin bussiin kun ei tarvinnut tuurilla juoksennella etsimässä kelloa.
Hajamielisyys on rasittavaa,ja koulu.Mä en tahdo.
Ja ne ihmiset siellä(taas)
En ole oikein tervetullut joukkoon.
Ainaki olen kai joutunu erään tyypin inhokkilistalle.
Ihan ku olisin pakottanu sen syömää jotain paskaa.
Vaikka vuos sitte tultiin hyvin toimee ja kivaakin oli,en tiedä mitä pahaa olen tehny.
Muuten ei mitään valitettavaa mutta en voi sietää sitä hapanta ilmettä päivästä toiseen.
Ihan ku olisin ainoa epäkohta sen elämässä.Kato ny totaki...
Vai oliskohan syynä yleinen tyytymättömyys elämään.Kun mikään ei riitä.