Mitä tulee ihmissuhteisiin niin taidan olla aika pessimistinen ja realistinen.
En usko mihinkään "onnellisina elämänsä loppuun asti"-sontaan.(Sori niille jotka uskoo)
Haluaisin uskoa,mutta ympäristö ruokkii epäuskoa elämän loppuun asti kestävästä onnesta yhden ihmisen kanssa.
Elämä on täynnä yllätyksiä ja muutoksia.
Mietitään:Ensin suunnittelet ja rakennat kaiken valmiiksi ja sitten kaikki meneekin perseelleen.
Pessimisti ei pety kun ei odottanutkaan mitään.Aika tyhmää.
Toisaalta ihmiselämä on liian lyhyt siihen että sitä kannattaisi tuhlata epäilyyn oikeasta.
Oikeaa on se mitä tuntee tällä hetkellä.Menisipä se tähän jakeluun.
Jos uskaltaisi elää täysillä ja antaa kaikkensa jonkin eteen.Ei vain natsaa tähän ajatteluun.
Kaikki suunnittelu tyssää aina siihen lauseeseen mielessä."Mitäpä jos tämä ei kestäkään?"
Niin on aina ollut.Ei viitsi suunnitella kun epäilys tulevaisuudesta häilyy mielessä.
Kai sen joskus oppii,ja on yritettävä.
Tuntuu hölmöltä ajatella näitä kun vielä väsyttääkin.En vain haluaisi luvata kuuta taivaalta,jota en sitten kykenekkään antamaan.