Tää on taas niitä päiviä,jolloin tosissaan miettii mikä on elämän tarkotus.
Ja minkä vuoksi elää.
Tuntuu että mun elämän tarkotus on olla laiska,tyhmä ja saamaton.
Elän ainoastaan porukoiden takia,en itseni takia.
Yritys nalkutuksella palkitaan.
Motivaatio tämän mörskän suhteen alkaa olla aika nollassa.
Eläisin mielummin jonkin muun asian vuoksi.
Mahtaa porukoita vituttaa sitten kun en ole enää tavoitettavissa,enkä hypi pillin tahtiin.
Aika kuluu niin hitaasti.
Kadun sitä,miksen tehnyt aikoja sitten jo kuten halusin,vaan kuuntelin porukoita.
Pelkäsin ehkä että ne ovat oikeassa.
Olisi paljon mukavampaa ettei kukaan olisi sanomassa mitä milläkin hetkellä tulisi tehdä.
Enkä päästäisi omaa kämppääni näyttämään supermarketin varastolta.
Ja mun luo niitä tavaroita olisi aivan turha tunkea.Tiedän että niin käy.
Tiedän myös sen että täältä ei niin vain lähdetä.
Usko omiin kykyihin alkaa mennä jo ainaisen nalkutuksen ja epäluottamuksen takia.
Aina sama virsi jos omista päätöksistä tulee puhe:
"Ettet vain pilaisi elämääsi"
Kyllä se toisaalta olisi helppoa lähteä,se ei vain käy nopeasti.
Pitäisi ensin vähän suunnitella,ja tehdäkin asioiden eteen jotain.