En sitte pudonnukkaa tyhjiöö. Muistelin vanhoja. Hassua että jonkun ihmisen on voinu tunteä pitkään. Ja vaikka ei nähtäisikään moneen kuukauteen tietää että toinen on siellä, eikä yhteinen tie olekaan päättynyt. Ystävälle voi soittaa aina. Muistan kun joskus kymmenen vanhana ajattelin et sitte kolmekymppisenä meen aina päiväkahville. Ja mun piti olla ikisinkku...Toisin kävi. Välillä ajattelen et olispa viel viis tai alle kymmenen. Mielikuvituksella ei ollu rajaa, eihän sillä vieläkään ole mut se lento on jotenki matalaa. Haaveilu on kivaa. En tiedä mihin se hävis, mut se on tullu takasi. Ja piirtäminen ja kirjottaminen. Ihan ku ennenvanhaan. No vuosia sitten. En ole viel ikäloppu. Mä varmaan haahuilen ihmissuhteissa vielä kolmekymppisenä. Onhan tässä aikaa. Olis helpompi jos ei olis mitään suhteita, ne päättyy lähes aina pahaan mieleen. Mutta kun.Niihin päätyy aina=D Tai minä ainakii