Vanne puristaa  päätäni jatkuvasti.Päätä särkee.En ole itkeny elämässäni näin paljoa putkeen sitte Juhan kotiinlähdön jälkee joitain vuosia takaperin.Ja nyt en tiedä syytä edes.Ei ole edes mitään kaduttavaa,enkä ole edes surullinen mistään,tai vihanen.Olo on sekainen,ja samaan aikaan helpottunu.Ehkä liittyy viime kesään.Kuulostaa kliseeltä mutta jotain minussa alko kuolla,jokin piirre,mulle ominainen.
Minusta tuli jotain sellasta mitä en ole.Kun tarpeeks kauan tukehduttaa itsessään jotain omasta toimestaan tai olosuhteiden pakosta,Alkaa jopa uskoa siihen paskaan mitä ajattelee.Mutta heräsin kertaheitolla siitä,mut kuka tai mikä mut herätti?Tajusin ettei tarvitse olla mitään muuta,kuin se mitä olen..Mietin myös mennyttä vuotta 2004 ja mietin samalla mitä hemmettiä oikein ajattelin.Eihän siinä näy mitään järkeä.Olin ilkeä,olin päättänyt niin.Ettei kukaan enää hypi mun silmille tai mikään enää satuttaisi.Ettei kehenkään saisi luottaa,vaikka yleensä tulen toimeen kaikkien kanssa,vaikka oli joitain ihmisiä joista en pitänyt.Kaikista ei voi pitää.Se oli väärin ja kävi itseäni vastaan.Ei elämän kuulu olla ihanaa koko aikaa.
Ja missä vaiheessa aloin välittää mitä muut musta ajattelee?Satukin sano että ajattelen ihan liikaa.Voi olla.
Muut saa elää kuten tähänki asti ja voin jatkaa ns.puhtaalta pöydältä.
Viime viikonloppuna tuntui että kaikki on kuten ennenki,mut tiedän ettei ole.Mikään ei ole toisaalta ennallaa,koska on kulunu paljon aikaa.Liian paljon,että asiat vois olla ennallaa.Mut toivon että  mokani eivät vaikuta liikaa tähän elämään.Mut pitää katsoa eteenpäin.
Mut tämän kaiken siitä saa kun luulee ettei ihmiset arvosta jos on oma itsensä.